Bruttokansanonnellisuus

Perjantai 2.10.2009 klo 9:28 - maria

 Päämäärättömyys vaikuttaa vahingollisesti ampiaisten mielenterveyteen.

Siksi niitä kuulemma pörrää välillä ympärillämme harmiksi asti.

- Kuhnurikoirailla ja naarastyöläisillä ei ole enää mitään tekemistä yhdyskunnan hyväksi, joten ne hortoilevat vähän kaikkialla kuolemaa odottaen, totesi muutama vuosi sitten Helsingin Sanomille Eläinmuseon johtaja Olof Biström.

Ampiaisten maailmassa ilmiö kuuluu niiden normaaliin elämänkulkuun. Vanhojen työläisten on väistyttävä talven jälkeen syntyvien uusien uurastajien tieltä.

Mutta kelit eivät ole aina kuolemalle otolliset. Normaalistihan kylmä ilma tuo viikatekuhnurin paikalle.

Ihmisten maailmassa pitkäikäisyyden pitäisi olla ilon aihe.

Ihmisen elinajan odote Suomessa on miltei tuplaantunut sadassa vuodessa. Isovanhempiemme nuoruudessa ei ollut tavatonta, että hautajaisia vietettiin vasta nelikymppisen maahan saattamiseksi.

Sairaudet olivat kohtalokkaita, työ yleisesti monin verroin fyysisesti raskaampaa, ei ollut imureita, astianpesukoneita, autoa jokaisen torpan pihassa.

Koulutustakaan ei ollut kuin harvoille valituille.

Eikä silloin tehty onnellisuustutkimuksia. Ei sellaiselle ollut kaiken muun puhteen lomassa aikaakaan.

***

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Taannoin Elinkeinoelämän valtuuskunnan tulevaisuusseminaarissa vierailleella taloustieteilijä Andrew Oswaldilla oli vastaus.

Ystävien tapaaminen lisää onnellisuutta, työttömyys taas vähentää sitä.

Ja kun kaikki pitää nykyään laskea myös rahassa, Oswaldkin teki asiasta tarkat laskelmat. Ystävien tapaaminen kerran kuussa merkitsee vuositasolla noin 85 000 euron säästöä, mutta jos työpaikka menee alta, menetystä tulee 212 000 euron verran.

Itse raha ei kuitenkaan tee hänen mukaansa ihmistä onnelliseksi.

Bruttokansantuotteen ohella Oswaldin mielestä pitäisikin kiinnittää huomiota "bruttokansanonnellisuuteen". Mikä ylevöittää tätä maallista vaellustamme? Tekee meistä terveempiä ja iloisempia?

Siinä olisikin haastetta niin talouselämälle kuin valtiovallalle.

***

Naapurissani asui aikoinaan reilusti päälle viisikymppinen mies. Kun hänen vaimonsa kuoli syöpään, hän oli, kuten rakkaansa menettänyt on. Hän suri pitkään, mutta selvisi. Aamuisin näin hänet töihin lähdössä, aina samaan aikaan samalla pysäkillä. Hän oli kova juttelemaan. Kertoili työkuulumisiaan mielellään. Etenkin hän kehui työpaikkansa kaveriporukkaa.

Sitten en nähnyt häntä pitkään aikaan, en pysäkillä tai muualla naapurustossa.

- Hän menetti työnsä, minulle kerrottiin, ja työttömäksi tultuaan ryyppäsi itsensä hengiltä.

Pandoran lippaasta kertovassa tarinassa sen sisuksista tulvi maailmaan mitä hirveimpiä asioita, mutta yksi asia jäi pohjalle -toivo.

Ilman sitä ei paljoa jää jäljelle.